Toivottavasti jo tiedätte, tämä blogi käsittelee asioita jotka pyörivät minun pienessä päässäni ja ahtaassa mielessäni.
Siksi ajattelin joulukuun ensimmäisenä maanantaina käydä läpi niitä kaikkia kysymyksiä ja ajatuksia, jotka pyörivät marraskuun vikana lauantaiaamuna mielessäni samalla, kun lukion bilsanmaikkani oli tunkeutunut pääni sisälle jyskyttämään lekalla. Kostona siitä, että haukuin sukusolut ja mannerlaatat.
Lauantaina herättyäni meinasin muurata ikkunat ja kaikki aukot, joista mahdollisesti valoa pääsisi läpi. Liian kirkasta marraskuussa, totesin ja keksin alkaa leikkimään strutsia. Aikani yritettyä tunkea päätäni lattian läpi maan alle päädyin piiloutumaan peiton alle.
Tunsin itseni kyseiseksi otukseksi myös siksi, etteivät ne ole erityisen fiksuja. Ihan niin kuin minäkin edellisenä iltana.
Mama, jotta voisit olla esikoisestasi ylpeä, lopeta lukeminen tähän.
Yli sata Jell-o shottia eri makuisina vaikutti vielä torstai-iltana maailman parhaalta idealta, kun sitä viunaa keittelin puoleen yöhön asti. Siksi niitä piti syödä/juoda ainakin 20 perjantai-iltana. Kyytipoikana jotain vielä vahvempaa, tietty. Timantit on ikuisia, huusin joka kerta kun heitin jell-o'ta kurkusta alas.
Koska perjantaina oli tosiaan firman pikkujoulut, teemaan sopien voitaisiin esittää Vihreät kuulat-henkinen kysymys: miten sinä nautit Jell-o shottisi? Pureskellen, kerralla kurkusta alas, juoden, syöden, päälaellasi vai risti-istunnassa käsi Raamatulla?
Luin wikipediasta, että strutsin potku voi tappaa aikuisen ihmisen.
Hartain toiveeni oli lauantaina kello 9:40 (neljä tuntia nukkuneena), että umpeen muuratun kotioveni läpi tunkeutuisi strutsi, joka kaikella lempeydellä päästäisi minut tuskistani.
Marcus Tullius Ciceroa, tuota roomalaista valtiomiestä, filosofia ja kirjailijaa lainaten: ei niin suurta vihollista ole kuin itse on itselle.
Marcus tiesi tämän jo sata vuotta ennen ajanlaskun alkua. Minä opin sen kantapään kautta vasta lauantaina ja luultavasti unohdan sen huomiseen mennessä, kun ensi viikonloppuna taas räjähtää pikkujoulujen merkeissä.
Valitettavasti emme enää elä aikaa ennen ajanlaskua, jolloin kaikki oli paremmin kuin nyt, mutta ehkä kyseinen viisaus pätee yhä.
Tulipa tässä samalla myös mieleeni joululaulu, jonka esitin ollessani ekalla luokalla. Melkein 20 vuotta myöhemmin hieman laulua sovitellen ja mukaellen: älä sinä turhia kainostele, firman pikkujoulut on kerran vuodessa vaan.
Rauhallista maanantai-iltaa teille, rakkaat.
Älkää lyökö omia tai toistenne päätä lattiaan. Tulee kuhmuja, joita voi vain yrittää selittää seuraavana maanantaina muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti