En siedä sen aromia enkä avaa jääkaapin ovea silloin, kun siellä on vuohenjuustoa.
Olemme pienestä asti veljeni kanssa pitäneet huolta siitä, että äidin elämä pysyisi sopivan hankalana. Kun asuin vielä kotona, en istunut ruokapöydän ääreen mikäli tarjolla oli vuohenjuustoa. Vastaavasti veljeni ei koko keittiöön astunut, jos siellä säilytettiin suolakurkkuja.
Vaikeaa tästä teki oikeastaan se, että minä rakastin suolakurkkuja ja veljeni vuohenjuustoa.
Asuessani yksin oli niin paljon helpompaa. Kun ei ostanut kyseistä juustoa, sitä ei löytynyt kotoa.
Nyt joulukuussa 2013 törmäsin jälleen sattumalta vuohenjuustoon. Löysin vuohenjuuston. Perjantai-iltana salaatista ja lauantai-iltana keitosta.
I wish I could take back my words. Syön vuohenjuustolla höystetyt rumat sanani ja kaikki ilkeät kommenttini lemuavasta juustosta.
Kuluneet päivät on sujuneet lämpimissä tunnelmissa, uutta ihastustani - Violan tomaatti-vuohenjuustokeittoa nautiskellen.
Nyt munkin elämässä on jotain pientä sutinaa.
Jokin aika sitten 25-vuotias ystäväni, jolla on jo lapsi ja vaimokin näytti pari hänelle kasvanutta harmaata hiusta.
Naureskelimme sitä, ettei vanhuus tosiaan tule yksin.
Kuulostaa absurdilta puhua vanhuudesta ja 25-vuotiaasta samassa lauseessa. Harmaat hiukset on lähinnä elämän jättämiä jälkiä.
Siksi en muutenkaan ole kovin innokas - ihmisistä puhuttaessa - käyttämään sanaa "vanha" enkä voi sietää sitä, kun joku puhuu ikäkriisistä.
Nää on kaikki suhteellisia asioita. Ei niitä voi määrittää yleispätevästi.
Minä en oo vielä vanhaksi kasvanut (ja tuskin kasvankaan), harmaita hiuksiakaan ei minulle ole vielä tullut. Yksi elämän jättämä jälki, jonka itsestäni löysin kuitenkin on suvaitsevaisempi suhtautumiseni vuohenjuustoon.
Miten sitä voi ollakaan nuori ihminen niin äkkijyrkkä ja tuomitsevainen?
Jollain selittämättömällä tavalla mulle tuli vanhuudesta mieleen joulu. Tai jotenkin käänteisesti. Jos pitäisi listata vastakohtia, se menisi jotenkin näin: pitkä - lyhyt, hyvis - saatanan kätyri, kesä - Kela, vanha - joulu. Joulu saa mut aina yhtä onnelliseksi. Tunnen itseni niin huolettomaksi, ihan niinkuin lapsena.
Laskin, että jäljellä on enää 15 päivää.
15 kertaa täytyy nukkua ja herätä jouluun ja jotta mä pääsen Venukseen lauantai-iltaisin.
Jäin eilen sohvalle istumaan viltin alle ja mietin tätä asiaa. Suhteutin sen siihen, mitä kaikkea olen nähnyt elämässä, miten olen saanut kokea tämän maailman ja mitä oon oppinut. Vannoin joskus, etten koskaan kasva täysin aikuiseksi. Ja välillä musta taas tuntuu liian aikuiselta. Sellaiselta, joka on vahingossa joutunut elämän virtaan.
Ja sitten on se, etten pääse vielä Venukseen lauantaisin.
Vaikkei kyseinen tanssiravintola ole kantapaikkani, ymmärsin sen kautta miten paljon mulla on näkemättä tässä maailmassa.
Venukseen olen päässyt onneksi perjantai-iltaisin, mutta on paljon asioita joita en ole tehnyt - vaikkei niihin mitään tiettyä ikää vaadita. Esimerkiksi hiihtänyt.
Älkääkä käsittäkö nyt väärin, tämä ei tarkoittanut sitä että aikoisin hiihtää. Päinvastoin, olen kääntänyt tästä itselleni enemmänkin ominaisuuden kuin vian. Olen "se tyttö, joka ei oo koskaan hiihtänyt".
Yleisellä tasolla en elämältä vaadi liikoja. Pyrin suhteuttamaan odotukseni aina panoksiini.
Välillä tietty haaveilen. Sellasista asioista, joita en edes lähde tavoittelemaan.
Unelmoin vain sen ilosta. Siitä fiiliksestä, kun vatsan pohjalla pörrää perhosia.
Siitä, kun kasvoille iskee leveä hymy eikä edes itse huomaa. Vieressä istuva pyörittelee silmiään huomatessaan hölmön, haaveilijan ilmeen kasvoillani. "Sä oot Rose taas ihan jossain muualla kuin tässä maailmassa". Niin, mä joskus karkaan ajatuksissani.
Yksi suurimmista peloistani on kuitenkin jäädä yksinäiseksi elämässä. Enkä tarkoita tässä kohtaa vain yksin olemista, vaan nimenomaan yksinäisyyttä.
Välillä olen itselleni suunnattoman vihainen siksi, etten ehdi viettämään ystävieni ja perheeni kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisin.
Siksi toivon tulevalta vuodelta elämässäni paljon rakkaiden ihmisten läsnäoloa - niin henkistä kuin fyysistäkin.
Joten vanhuus, catch me if you can. Tuu vaikka vuohenjuuston kera. Mutta ilman rakkaitani ei ole tulemista.
Mulla on sellainen hiljainen, kirjoittamaton to do-lista, asioita joita täytyy kokeilla ennen kuin peliaikani päättyy. Jossain siellä listalla (tuskinpa kärkipäässä) oli vuohenjuusto, joka on saanut mut täysin hämilleni.
If you want something you've never had, do something you've never done.
Muistatteko mun uuden vuoden lupauksen? Olla armollinen itselleni ja kokeilla uusia asioita.
Voin kertoa, että kerrankin lupaukseni on pitänyt.
Näin vuodenvaihteen taas lähestyessä, yllytän kaikkia tekemään itselleen sen yhden kiltin ja lempeän lupauksen.
Painoa yritätte kuitenkin pudottaa ympäri vuoden - siinä onnistumatta.
Ja haaveilkaa. Edes hetken, joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti