Eilen koin erityistä onnellisuutta.
Olen yleisellä tasolla enemmän onnellisuuteen taipuvainen ihminen, mutta eilen erityisesti siksi, että tajusin tulleeni tulokseen elämässäni.
En tietenkään lopulliseen, siihen en edes haluaisi.
Tiedän, että tämä kuulostaa harvinaisen sekavalta, Antakaa anteeksi, olen vain tyylilleni uskollinen.
Olen nimittäin ymmärtänyt, että asiat sujuu parhaiten silloin, kun ei ole mitään käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä.
Halua ja tahtoa tarvitaan, ilman niitä ei ole suuntaa.
Mutta tieto siitä, miten joku asia tulisi tehdä - sitä ei tarvita.
Ei pidä mennä liian varmasti eteenpäin, tulisi vain pettymyksiä.
Pettymysten sijaan olen päättänyt alkaa tavoittelemaan yllätyksiä.
Tämän lisäksi eilen onnellisuusastettani boostasi se,että löysin itsestäni totaalisen muutoksen.
Hiljaisen, mutta vahvan asenteenmuutoksen.
Minua ei elämässä tee mikään niin onnelliseksi kuin pienen lapsen nauru ja matkustelu.
Tiedän, että minussa piilee jonkinlainen asennevammaisuus, mutta minua ei mikään arkiharrastus tee niin onnelliseksi kuin muistutus siitä, että kohta pääsee reissun päälle!
Vastaavasti kotiinpaluu, se on aina ollut todellista myrkkyä.
Olen joskus jopa päättänyt lopettaa matkustelun täysin, koska takaisinpaluun hinta oli mielestäni liian suolainen maksettavaksi.
Eilen palasimme minilomalta takaisin kotiin ja huudahdin autossa jo "ihana päästä kotiin!".
Voitte kuvitella kuinka auto teki hätäjarrutuksen, syvä ihmetyksen hiljaisuus laskeutui ylle ja hetkeksi koko maapallo pysähtyi.
Kyllä... Borta bra men hemma bäst.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti