Olen yrittänyt naiivilla tavalla unohtaa sen tosiasian, että kauniskin katoaa ja kuolee pois. Mutta joskus vain syntyäkseen uudelleen entistä eloisampana. Tarkoitan tässä kohtaa kesää.
Silti minä hölmö menin ja rakastuin elämäni ensimmäistä kertaa syyskuuhun.
Lauri Tähkää lainaten, sain siitä vain puolikkaan.
Lauri Tähkää lainaten, sain siitä vain puolikkaan.
Minua on aina kiehtonut erilainen elämä.
En jää muistelemaan menneitä, mutta harvemmin osaan myöskään elää todellisuutta, tätä hetkeä, nykyisyyttä.Minä olen vannoutunut unelmoija enkä heti keksi miksi se olisi niin kovin huono juttu.
Olen kyllä tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni ja osaan arvostaa sitä. Mutta silti minä haluaisin vuoden jokaisena päivänä olevan kesä.
Minä en halua vesisadetta enkä varsinkaan lunta.
Sanovat, että vesisateen myötä kesä voi olla kaunis ja vehreä. Minä vain haluaisin lämpöä ja aurinkoa.
Tiedän, että jokainen meistä on oman elämänsä muurahainen joutumalla kantamaan yli oman fyysisen painonsa verran floskaa. Silti haluan ajatella, että Etelä-Eurooppalaisena elämäni olisi kovin huoletonta. Kaikki murheet tuntuisivat vähemmän raskailta, kun saisin kulkea syyskuussa paljain säärin aurinkoisessa ilmassa.
Lama ja talouskriisikin olisi puolta kevyempi murhe kannettavaksi, kun saisin ottaa kepeitä askelia ballerinoissa eikä tarvitsisi laahustaa kumisaappaat jalassa.
Eilinen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin Etelä-Eurooppalaista, huoletonta tai aurinkoista.
Ensimmäinen synkkä maanantai pitkiin aikoihin. Ulkona harmaata. Iltapäivällä mittari näytti kuusi astetta ja iltaa myöten se laski alle kahden asteen.
Se niistä minihameista yhdistettyinä muhkeisiin villapaitoihin. Se siitä rakkaudestani syyskuuhun.
Anteeksi kesä, että hetken jo luulin syksyn olevan yhtä hyvä.
PS. Tiedän kyllä, että Etelä-Euroopassakin sataa vettä.
Se ei vain tuntuisi niin masentavalta, kun saisi seistä Eiffel-tornin edustalla vesisateessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti