Look at the stars

Luin taannoin jonkin teksinpätkän, joka varmaan yritti olla yhtä hauska kuin minä kiusaantuneessa tilanteessa.
Siinä sanottiin, että salaisuus on kahden henkilön välinen asia. Silloin, kun toinen heistä on kuollut.
He he he...Niinpä.

Entä jos nyt paljastaisin ihan oikean salaisuuden?
Mitä, jos kertoisin että kaikki järjestyy? Uskoisitteko?
Kannattaisi.

Älkää kysykö enempää. En minäkään kaikkea tiedä.
Eikä tarvitsekaan.

Olen antanut elämän heitellä mua ylösalaisin ja välillä sivuttaisliikkeessäkin.
Olo on kuin hurjan huvipuistolaitteen jäljiltä. Sellaisen, johon en ikimaailmassa astuisi.
Ihan kuin olisi ollut 2000 kierroksen linkouksessa.
Mutta siitäkin selviää, jos vain haluaa. Tarvitsee olla tarpeeksi hullu ja heittäytyä.

Psst... Tämän salaisuuden saa muuten paljastaa muillekin.

Mulla vain vähän kesti ymmärtää, vaikka mun lempilaulu on yrittänyt sitä mulle pidempään jo kertoa.

Coldplay

When there are no words...

Olen nähnyt monia asioita elämässä.
Toki, paljon on vielä näkemättä.
Mutta onneksi olen yksi miljardeista etuoikeutetuista, joka saa elää tässä ylikansoittuneessa maailmassa.

Tänään törmäsin todella mielenkiintoiseen uutiseen iltapäivälehden sivulla, joka sai minut todella ajattelemaan.
"Lumi tulee... katso suoraa lähetystä."

I rest my case.

Kuvakaappaus

Life goes on

Inhoan joutua sanomaan näin, mutta olen viime aikoina ollu niin kovin kiireinen.
Huolimatta siitä, että minun mielestäni kiire on mielentila sekä huono tekosyy.
Oikeasti en ole ehtinyt tehdä mitään, vaikka olen koko ajan tehnyt jotain.
Ja kun sanon etten ole ehtinyt tehdä mitään, tarkoitan itselleni tärkeitä asioita. Niitä juttuja, jotka pitää mun sieluni tyytyväisenä ja seesteisenä.

Sen sijaan olen paiskinut aivan järkyttävän paljon töitä. Mutta sitten taas, ne on mulle sitä "ei mitään"-kategoriaa.
Suhtaudun työhöni tarvittavalla vakavuudella enkä salli minkään jäävän tekemättömäksi.
Nautin siitä fiiliksestä, kun onnistun työssäni. Tietysti se rohkaisee minua, mutta sen tarjoama superfiilis kestää parhaillaan vain iltaan asti. Myöhemmin muistellessani onnistumista tietyssä työtilanteessa, en koe sitä yhtä vahvasti.

Keskustelimme ystäväni kanssa juuri tästä ja hän sanoi kokevansa itsensä epäonnistuneeksi ihmiseksi mikäli menettäisi työpaikkansa. Ymmärrän tämän asian todella hyvin, mutta itseni kohdalla en näkisi asiaa niin. Minä määrittelen itseni enemmän ympärillä olevien ihmisten perusteella ja sen mukaan kuinka hyvin ihmissuhteissani onnistun.

Mutta, kun esiin astuu se tunnollinen tyyppi, joka haluaa tehdä kaiken töissä oikein, täsmällisesti, ajallaan sekä huolellisesti - karkaa se seesteinen sieluni kuin pieru Saharaan.
Työpöytäni on tällä hetkellä juurikin niin sekaisin kuin pääni. Vino pino post it-lappuja, joilla on päällystänyt entisen vaalean työpöytäni. Tällä hetkellä se on todellinen värien raju yhteentörmäys koko pöytä. Sinisiä, keltaisia, pinkkejä ja valkoisia memoja.
Fiilis on myös sen mukainen, kuin taloushallinto olisi oksentanut päälleni.

Iltaisin olen niin pahoillani siitä, etten taaskaan ehtinyt käydä moikkaamassa äitiä tai jutella isän kanssa puhelimessa. En ehtinyt ottaa ystävän koiraa hoitoon enkä ehtinyt auttaa toista tekemään oikeanlaisen CV:n, vaikka lupasin.
Sain kuitenkin kaikki työni tehtyä määräaikaan mennessä, mutta ei se tunnu läheskään yhtä palkitsevalta.

Repäisin omaa aikaa seitsemän minuuttia eilen, kun olin matkalla asiakkaani luo palaveriin. Selailin puhelintani ja löysin sen kätköistä kuvan, joka sopi täydellisesti tällaiseen kiireiseen kauteen.

Joskus unohdan sen tosiasian, etten voi vaikuttaa kaikkeen. Ja etten oikeasti ole iso purkki Nutellaa.
On asioita, joiden täytyy antaa tapahtua itsestään. Life goes on.
Mutta en keksi montaakaan tilannetta, jota ei Nutella korjaisi.

Muistakaa, no twice dipping in Nutella...

-R

Niitä päiviä...

Nää on taas niitä päiviä.

Päivän valoisimmat hetket ja tunnit on harmaita sekä sateisia.

kuva

Tämän päivän teemana on auringonsäteet.

Mistä te repäisette juuri tänään paistetta?

Hair inspiration 2014

Kesä on vaaleampien hiusten aikaa.
Värjäämisväleistä ei niin välitetä ja hiukset on koko ajan kiharalla kaikesta meressä uimisesta.
Kulunut kesä oli omalta osaltani niin lämmin ja ihana.
Kesäkuussa pakenimme Ranskaan muutamaksi viikoksi ja saavuttuamme heinäkuussa takaisin, täällä oli ihanat helteet.
Mikään ei helpota sitä tukalaa olotilaa yhtä tehokkaasti kuin spontaani iltauinti.

Nyt hiukset ovat kuitenkin ihan sen näköiset mitä voisi kuvitellakin: vaalentuneet, kuivahtaneet ja säkkärät.
Havahduin niihin vasta edellispäivänä hieman hassun sattuman kautta.
Kuljen nimittäin vielä ohuen ohuilla, nuden värisillä sukkahousuilla ja pikkuhameissa ulkona. Samaan aikaan huomasin, että Ikeassa myytiin joulupipareita ja asennettiin jouluvaloja.
Kävelin peiliosaston halki ja minua alkoi huvittaa. Vieressäni myyjällä oli jättimäinen joulutähti kädessä ja minä sipsuttelin ohi pikkukengilläni.
Koska olen ikuinen suunnittelija ja haaveilija kuitenkin ripauksella määrätietoisuutta, tiesin heti mitä haluaisin,
Tänä syksynä haluaisin syvän, suklaisen ruskeat hiukset, joissa on karamellin sävyisiä vivahteita.
Nami!

Kuva: täältä

Kuva: täältä

Kuva: täältä

Minua huvittaa aina, kun katson näiden kauniiden naisten kuvia, joista yritän saada itselleni hiusinspiraatiota. Eräs rakas ystäväni on ammatiltaan kampaaja ja hän muistuttaa minua aina siitä, että pelkillä hiuksilla ei kukaan muutu Hollywoodin staran näköiseksi. 

Siksi hän neuvoo aina peittämään henkilön kasvot kädellä ja keskittymään oikeasti niihin hiuksiin ainoastaan. 

Kuva

Suklaista tiistaita kaikille herkkusuille!

Elämästä seonneet

Näin perjantain kunniaksi sitä tuntee olonsa taas maailmanvalloittajaksi.
Nostin eilen monta kiloa rautaa salilla ja nyt joka paikkaan sattuu.
Ohjaaja sanoi eilen, että huomenna pitääkin tuntua. No, en ihan oikein tiedä. Olisi kiva saada työpöydän vetolaatikko auki ilman sitä, että hauis, kääntäjä, alli ja olkapää huutaisi hoosiannaa.

En ihan ymmärrä näitä nykypäivän ihanteita.
Koko ikäni luulin, että laihuus on kaunista ja kaikki haluu olla laihoja. Tai en enää tiedä mitä luulin, mutta joku oli päättänyt ilmeisesti, että niin mun pitää luulla.
Kerran kun olin 10-vuotias, katsoin Moon TV:tä. Kuka muistaa sen vielä?
Ohjelmassa nuori poika Arman Alizad kysyi joltain mallilta, että käyttekö oksentamassa sen McDonald'sin Big Mac-aterian ulos?

En koskaan tajunnut miksi kukaan tekisi niin.
Kaksi asiaa tiesin sen ikäisenä elämästä:
1. Mäkkäri oli parasta maailmassa.
2. Oksentaminen oli kamalinta maailmassa.
Siksi en vieläkään, 14 vuotta myöhemmin ihan keksinyt että miksi kukaan tekisi jotain niin kamalaa Big Macilleen.
Sen jälkeen en muuten syönyt yhtä ainuttakaan Big Macia enää ikinä.
En sen takia, että olisin halunnut olla jonkun muun mielestä superkaunis huippumalli. Vaan aina, kun kuulin Big Macin nimen, mulle tuli mieleen oksennus.

No, en minä enää tiedä mitä minun tulisi olla. Enkä edes tiedä, että mitä haluaisin olla.
Pitäisikö olla laiha vai lihaisa?
Vai pitääkö minun olla koko ajan kipeä joka kohdasta?

Sanovat, että luut on koiria varten ja tosimiehet tykkää lihasta.
Mutta sitten joku sanoi että sore is the new sexy.

Ei, kyllä en tunne itseäni kovin seksikkääksi juuri tänään.
Mun jalkoihin sattuu niin, että tekisi mieli tallustella jalat tosi kaukana toisistaan.
Ja mua kolottaa joka kohtaan.
Eikä tuo ainoa mies, jonka annan koskea minuun kyllä pidä tästä yhtään. Sanoin, ettei saa puristella minua mistään, koska joka paikkaan sattuu.
Yritä tässä sitten olla seksikkäänä.

Joku vielä sekoitti tätä pakkaa lopullisesti ja sanoi, että tärkeintä on tuntua hyvältä.
Miksi kukaan sitten kehtaa väitää, että kipeänä tuntuu muka hyvältä?

Happiness is a choice. And it's free.

Puoli kiloa kotimaisia kasviksia päivässä.
Sen verran pitäisi syödä, niin on aina sanottu.
Mutta tekeekö se meistä yhtään sen onnellisimpia ihmisiä?

Onnellisuus taitaa olla kuuma trendi tällä hetkellä.
Ihmiset kertovat kuinka heillä on jo kaikkea, mutta silti jotain puuttuu.
Itse olen hakenut sitä jo pidempään.

En voi sanoa ettenkö olisi muka yrittänyt.
Olen sulkenut mielestäni kaikki ennakkoasenteet ja ollut avoimena uudelle.
Olen haalinut, hamstrannut, luopunut ja menettänyt.
Olen kävellyt ilman kenkiä polttavalla asfaltilla, kesäkuumana keskipäivänä vain samastuakseni sellaisiin ihmisiin, joilla ei ole mitään maallista omaisuutta.
Olen joogannut ja taipunut ties mihin akrobaattisiin asentoihin sekä asetelmiin.
Olen yrittänyt 'onnellistua' ostamalla ja tuhlaamalla sekä kaivamalla itselleni kuoppaa.



Eilen avain onnellisuuteen oli kuitenkin melko yksinkertainen.
Annoin itseni nukkua juuri niin pitkään kuin halusinkin.
Sunnuntain kunniaksi pyhitin hieman enemmän aikaa sille päivän tärkeimmälle, aamiaiselle.
Kaurapuuroa mantelimaidolla ja rakkaan ystävän äidin lähettämää, itsetehtyä omenakastiketta.
Kahvista boostia, treenivaatteet päälle, kuulokkeet korville ja pyörän selkään!

Lokakuussa 19 astetta lämmintä, grau!

Olen ikuinen sähläri mitä tulee arkisiin asioihin.
Siksi päätin myös sählätä ihanan, aurinkoisen sunnuntain kunniaksi ja myöhästyin siltä ohjatulta tunnilta, jolle alun perin meinasin tähdätä.
Nappasin lipun seuraavalle tunnille ja keksin kipaista sillä aikaa lähikirppikselle.

Opiskelijavuosina sunnuntaiaamut oli aina thrift shoppailua varten.
Joskus sinne kontattiin kaverin kanssa, samoilla silmillä suoraan lauantaina alkaneista kekkereistä.
Välillä sinne herättiin jo viideltä. Tärkeintä oli olla siellä aina ajoissa.
Eikä mistään tullut yhtä hyvä fiilis, kuin jostain megalöydöstä, jota pestiin, puunattiin, jynssättiin ja silitettiin koko sunnuntai-ilta.

Thrift shoppingin ja tehokkaan Power-tunnin jälkeen polkaisin kotiin kuunnellen Elastisen loistavaa versiota nauravasta kulkurista.
Heiluin, lauloin ja hymyilin itsekseni tyytyväisenä pyörän kyydissä.
Olin valmistanut lounaan ennen lähtöä, joten istahdin ruokapöydän ääreen: lohta ja salaattia.
Ympyrä sulkeutui ja puoli kiloa kotimaisia kasviksia teki mut onnelliseksi.