Ihanin Pariisi on nyt kävelty osittain halki ja on kotiuduttu takas Suomen Turkuun.
Pariisi oli jotain niin maagista! Tässä kohtaa mietin vain, että miksen oo aiemmin käynyt siellä??
Aika loppui täysin kesken ja niin paljon jäi näkemättä. Silti jalat huutaa hoosiannaa, kiitos yltiöpäisen kävelyn! Niin paljon tuli myös nähtyä, mutta Pariisissa nyt vain on niin paljon kaikkea ja enemmänkin. Miten on mahdollista, että yhteen kaupunkiin on saatu niin kaunista tunnelmaa..?
Pariisi yhdistettynä rakkaan ystävän seuraan, sen parempaa komboa en ihan heti keksi. Suunnittelen jo seuraavaa reissua sinne, lisää Pariisia mulla s'il vous plait!
Kaikki superkuvat on ystäväni kameralla (kiitos sen isoveikalle lainasta!), teen kuvapostauksen Pariisista sitten, kun olen ne häneltä saanut.
En muuten törmännyt myöskään siihen ylimielisyyteen, jonka olen kuullut enemmän kuin usein liitettävän pariisilaisiin. Ehkä lähdin jopa hieman varautuneena hakemalla hakemaan sitä. Päinvastoin, meidän onneksemme kohdallemme osui jatkuvasti mitä ystävällisimpiä ihmisiä. Ja kiitos kaikille niille herrasmiehille, jotka auttoivat meitä paluumatkalla painavien matkalaukkujemme kanssa metroasemilla. Ai, miten niin shopped till we dropped?
Matkamme alkoi perjantaiaamulla 3:30. Auton mittarin näyttäessä 24,5 astetta pakkasta, käynnistettiin moottori ja lähdettiin kohti Turku-Helsinki motaria. Tunnelma oli pakkasesta huolimatta rauhallinen ja seesteinen. Radiossa soi pelkkää hyvää musiikkia, mainosten ja juontajien keskeyttämättä eikä liikenteessäkään ollut törppöjä, meidän kahden lisäksi.
Tietenkään me ei ajettu sen liittymän ohi, josta olisi pitänyt kääntyä oikealle Helsinki-Vantaan suuntaan ja muutamaa mutkaa myöhemmin jätettiin auto Helsinki-Vantaan parkkipaikalle P4 (lue: Jumalan selän taa). Lähdettiin uhmaamaan sääolosuhteita matkalaukun kera lumikinosten keskelle ja jo tässä kohtaa tuntui mahdottomuudelta saavuttaa lentokenttää. Peukkua ilmassa veivaamalla saimme taksin ja pyydettiin tosiaan matkaa muutaman sadan metrin päähän lentokentälle :)
Lentomatka sujuikin mukavasti nukkuen yön menetettyjä tunteja takaisin. Heräsimme ihanaan, aurinkoiseen Pariisiin ja siitä sai seikkailu alkunsa.
En varmaan ole puhunut aiemmin siitä, kuinka nirso olen ruuan suhteen. Ruokatottumukseni ovat tosi surkeat, harvoin kokeilen kulinarismin saralla mitään uutta. En vain siksi, ettenkö haluaisi vaan siksi, etten aina muista edes harjoittaa kulttuuria ruokapuolen saralla. Olen tällä osa-alueella niin osaamaton, että ystäväni päätti sivistää minua viemällä minut japanilaiseen ravintolaan Pariisin Val d'Europessa. En muista koskaan syöneeni onnistuneesti puikoilla, mutta pitihän sitä tietysti kokeilla kaverin pyynnöstä.
Kuvassa nälkäinen nainen, joka yritti epätoivoisesti saada ruokaa suuhun kahdella puikolla. Tuolla hetkellä se tuntui kaiken järjen mukaan mahdottomalta, kunnes onnistuin saamaan jotain pysymään puikoilla.
Muistin, että koskaan ei tulisi aliarvoida nälkäisen naisen tahdonvoimaa!
Koska uuden vuoden lupaukseni oli olla enemmän armollinen itselleni, olen tulkinnut sen niin, että tulisi minun myös kokeilla asioita, joita en yleensä jokapäiväisessä elämässäni tee koskaan.
Vain näin uskon löytäväni lisää asioita, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä elämässä.
Siispä kokeilu numero deux, joka (ylläripylläri) liittyy myöskin ruokaan. Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, en ollut koskaan aiemmin syönyt sushia.
En ole lainkaan merenelävien ystävä. Superein tekoni on syödä uunilohta. Ja joskus ehkä jopa kerran vuodessa syön tonnikalaa purkista. Tästä innostuneena japanilaisen ruuan ystäväni pyysi minua maistamaan sushia.
Söin ekan. Ja söin tokankin. En tosiaan voi väittää sen olevan pahaa.
Taidan tuntea itseni ihan oman elämäni extreme-kokeilijaksi, mutta hei jostainhan ne onnistumisen fiilikset täytyy kaivaa!
PS. Eilen aamulla hotellihuoneesta heräsi kipeä tyttö, jonka lentomatka taittuikin osittain kuumeessa Pariisista Helsinkiin. On the bright side, onneksi en kuitenkaan sairastanut matkan aikana.
Nyt kuitenkin on sellainen fiilis, että koko elämä on yksi hidas kuolema. Tuntuu kuin olisi raastinraudan niellyt! Saan kiittää ihan itseäni tästä, edellisenä iltana kerroin ystävälleni kuinka "mä en oo koskaaaaan kipee. Maksimissan kerran vuodessa. Ja mä syön antibioottejakin vaan kerran viidessä vuodessa.." Jos sovitaan, että tää olisi ainoa vuoden 2013 flunssa, jooko?
Nyt loikin lämpimään suihkuun, tärisen kylmästä ja silti hikoilen ulospäin. Creepy!
Palailen vielä näyttämän teille kuvia meidän loistokkaasta DIY keskiyön brunssista, jonka pystytimme hotellihuoneen tuolille vikana iltana, muutamaa tuntia ennen lentoamme takas.
Ja niin, miksi on vielä niin kylmä ulkona? I desperately rest my case, kevättä ei oo eikä tuu. Ehkä one in a million-tapaus, kun mä en enää kykene näkemään positiivisia puolia kevään tulon suhteen.
Au revoir!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti