Lauantaiaamu, muutama sata muuta ihmistä, auringonpaiste ja Ikea.
Kovin moni ei varmasti tätä tiennyt vielä, mutta jos minut haluaa saada tekemään jotain, riittää kun tekee mulle ruokalupauksen. Lupauksen siitä, että saan syödä.
Samalla verukkeella mut houkuteltiin lauantainakin kotoa.
Lupauksella Ikea-aamiaisesta.
Sellaiseen aikaan, että normaalisti vasta käännän sängyssä kylkeä.
Auringon lämmittäessä mun kasvoja ja sydäntä ikkunan läpi, mä muistin yhtäkkiä kaikki ihanat Espanjassa herätyt aamut, kun söi aamiaiseksi vaan ranskalaisia.
Ja mä tilasin ranskalaisii Ikeassa.
Patatas fritas y cafe con leche.
Jumalauta, mä oon niin seonnut, ajattelin itsekseni.
En tietenkään sanonut sitä ääneen, ettei muut hoksaisi sitä.
Tässä mä istun marraskuisena aamuna ja tunnen sen saman fiiliksen.
Sen fiiliksen, jota varten elän. Sen kaiken mitä rakastan.
Aamuauringon lämpö, ihmisten temperamentti, se älyttömän kaunis kieli.
Kaikki se mikä saa mut jaksamaan kaikkina muina vuoden päivinä.
Mä maksan siitä tunteesta joka vuosi. Siitä, että pääsen ainakin kerran vuodessa Espanjaan.
Siitä, että saan olla onnellinen.
Nyt mä oon just herännyt epätavallisen aikaisin.
On marraskuu. Mä inhoon marraskuuta ja aamuherätyksiä. Ja mulla on se sama, helvetin ihana tunne.
Mitä ihmettä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti