Don't be a sheep. People hate sheep, they eat sheep.

Tämä kuva pysäytti tänään.

Kuva



UNHCR:n työntekijä, Andrew Harper twiittasi yllä olevan kuvan sosiaaliseen mediaan helmikuun 17. päivänä.
Tarina kertoo pojan, 4-vuotiaan Marwanin (nimi muutettu) kadottaneen perheensä ja joutuneen yksin kävelemään aavikon halki Syyriasta kohti Jordaniaa. YK:n työntekijät löysivät lapsen vaeltelemasta yksin aavikolla, paeten kotimaataan. Maata, jonka sisällissota on repinyt riekaleiksi.
Marwanin kerrotaan kantaneen tavaroitaan muovipussissa, joka hänellä näkyy kuvassakin olevan kädessä.
Sydäntä särkevää, eikö?

Istuin itse läppäri sylissäni katsoessani tätä kuvaa ja tirautin kyyneleen, ehkä kaksi.
Ajattelin itsekseni kuinka julma onkaan tämä kamala maailma, joka ei säästä ketään pahuudelta. Olisin sillä hetkellä antanut mitä vain, jotta olisin saanut ottaa neljävuotiaan Marwanin syliini, silittää poskea ja vakuuttaa, että hyviäkin päiviä tulee. Joskus.
Mietin kuumeisesti päässäni, miten selittää ylipäänsä neljävuotiaalle mitään asioita. Ei sen ikäisten kuulukaan ymmärtää. Heidän tehtävä on leikkiä ja nukkua, välillä syödä. Ei kantaa tavaroitaan aavikon halki, yksin!

Vaikka väitän olevani mediakriittinen, menin niin sokeasti tähän ansaan etten tosiaankaan nähnyt mihin kompastuin. Media vei mua kuusnolla, kuin pässiä narussa.



Kuva täältä


Tarina on kyllä tosi siinä mielessä, että neljävuotias Marwan on joutunut pakon edessä jättämään kotinsa ja lähtemään pakoon. Suurimmaksi osaksi kuvan dramaattisuus tosin muodostui siitä, että kyseinen lapsi on joutunut olemaan täysin yksin. Ilman isää, äitiä, ketään.
Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, pikku-Marwan oli vain hetkellisesti jäänyt jälkeen porukasta.

En tarkoita vähätellä näiden hädästä kärsivien ihmisten tuskaa missään tapauksessa. Tiedän, että Marwanin kaltaisilla lapsilla on huutavan vakava tilanne. Yhtään pakolaislasta ei tällä maapallolla saisi mielestäni ollakaan - ilman äitiä tai äidin kanssa. Ihmisillä on tälläkin hetkellä todellinen hätä. Lapsia elää olosuhteissa, joista emme osaisi nähdä painajaisiakaan.

Tämä kuva havainnollistaa kuitenkin todella hyvin kuinka media kusettaa meitä. Minulla on aina tapana hokea, ettei saisi uskoa kaikkea mitä kuulee. Ja vain puolet siitä, mitä näkee.
Ja silti itkin tämän äitinsä kadottaneen lapsen puolesta nähtyäni ensimmäisen kuvan.

Äärimmäisen julmaa mielestäni tässä on se, että media käärii tälläkin aiheella vain rahaa.
Jossain päin iso jehu tsekkaa juuri ylitsepursuneen pankkitilinsä ajankohtaissaldoa, samalla kun sadat Marwanit etsivät jotain suuhunpantavaa, joka pitäisi nälän poissa. Tai edes lämmintä, pehmeää kohtaa jossa nukkua.

Ilman äitiään tai ei, itken silti jokaisen pienen Marwanin vuoksi. Kaikki sympatiani heille, vaikkei se heitä lämmitä helmikuisena yönä teltassa.