Life goes on

Inhoan joutua sanomaan näin, mutta olen viime aikoina ollu niin kovin kiireinen.
Huolimatta siitä, että minun mielestäni kiire on mielentila sekä huono tekosyy.
Oikeasti en ole ehtinyt tehdä mitään, vaikka olen koko ajan tehnyt jotain.
Ja kun sanon etten ole ehtinyt tehdä mitään, tarkoitan itselleni tärkeitä asioita. Niitä juttuja, jotka pitää mun sieluni tyytyväisenä ja seesteisenä.

Sen sijaan olen paiskinut aivan järkyttävän paljon töitä. Mutta sitten taas, ne on mulle sitä "ei mitään"-kategoriaa.
Suhtaudun työhöni tarvittavalla vakavuudella enkä salli minkään jäävän tekemättömäksi.
Nautin siitä fiiliksestä, kun onnistun työssäni. Tietysti se rohkaisee minua, mutta sen tarjoama superfiilis kestää parhaillaan vain iltaan asti. Myöhemmin muistellessani onnistumista tietyssä työtilanteessa, en koe sitä yhtä vahvasti.

Keskustelimme ystäväni kanssa juuri tästä ja hän sanoi kokevansa itsensä epäonnistuneeksi ihmiseksi mikäli menettäisi työpaikkansa. Ymmärrän tämän asian todella hyvin, mutta itseni kohdalla en näkisi asiaa niin. Minä määrittelen itseni enemmän ympärillä olevien ihmisten perusteella ja sen mukaan kuinka hyvin ihmissuhteissani onnistun.

Mutta, kun esiin astuu se tunnollinen tyyppi, joka haluaa tehdä kaiken töissä oikein, täsmällisesti, ajallaan sekä huolellisesti - karkaa se seesteinen sieluni kuin pieru Saharaan.
Työpöytäni on tällä hetkellä juurikin niin sekaisin kuin pääni. Vino pino post it-lappuja, joilla on päällystänyt entisen vaalean työpöytäni. Tällä hetkellä se on todellinen värien raju yhteentörmäys koko pöytä. Sinisiä, keltaisia, pinkkejä ja valkoisia memoja.
Fiilis on myös sen mukainen, kuin taloushallinto olisi oksentanut päälleni.

Iltaisin olen niin pahoillani siitä, etten taaskaan ehtinyt käydä moikkaamassa äitiä tai jutella isän kanssa puhelimessa. En ehtinyt ottaa ystävän koiraa hoitoon enkä ehtinyt auttaa toista tekemään oikeanlaisen CV:n, vaikka lupasin.
Sain kuitenkin kaikki työni tehtyä määräaikaan mennessä, mutta ei se tunnu läheskään yhtä palkitsevalta.

Repäisin omaa aikaa seitsemän minuuttia eilen, kun olin matkalla asiakkaani luo palaveriin. Selailin puhelintani ja löysin sen kätköistä kuvan, joka sopi täydellisesti tällaiseen kiireiseen kauteen.

Joskus unohdan sen tosiasian, etten voi vaikuttaa kaikkeen. Ja etten oikeasti ole iso purkki Nutellaa.
On asioita, joiden täytyy antaa tapahtua itsestään. Life goes on.
Mutta en keksi montaakaan tilannetta, jota ei Nutella korjaisi.

Muistakaa, no twice dipping in Nutella...

-R