Seuraavaksi aion kirjoittaa teille mitä tapahtui kaiken sen syömisen, juomisen ja vaahtokylpemisen välillä. Tämä on tarina kahdesta, uteliaasta henkilöstä.
Tässä postauksessa ei oo mitään sarkastisia kuvia tai mitään muutakaan hirveän hauskaa.
Jos haluat lukea näsäviisasteluistani, pyydän skippaamaan tämän tekstin.
On perjantaiaamu. Maailmalla vietetään pitkääperjantaita kun kaksi innokasta heräävät seiskan pintaan. Kaikki söpöt pikkukahvilat ovat vielä kiinni.
Kierrämme läpi Gdanskin keskustan. Kaikki muut paikat ovat auki - paitsi ne joihin me haluaisimme.
Päädymme pohtimaan aamukahvia KFC:n ja Mäkkärin väliltä. Hetkeä myöhemmin pakkaamme McAamupalat reppuun ja kävelemme bussiterminaalin tiskille.
"Stutthof"
"Stutthof Muzeum?" karhea naisen ääni kuuluu kaiuttimen ja lasiseinän läpi.
"Yes, please"
Myyjä näpyttelee laskimeen luvun: 26 zlotya.
Lyömme rahat kulhoon, jonka naishenkilö kiskoo lasin toiselle puolelle. Saamme liput kulhosta ja suuntaamme laiturille kaksi.
Terminaali on hyvin synkän oloinen. "Mua pelottaa jo nyt" sanon ja puristan Jayn käsivartta.
"Mmm.." oli kaikki sympatia, jonka sain osakseni.
Laittaisin sen juron suomipojan luonteen piikkiin, mutta totean että ehkä häntäkin vähän jännittää.
Reilun tunnin istuttuamme bussissa, ihmiset alkavat yksitellen käydä kysymässä kuljettajalta, että olihan bussi matkalla Stutthofiin.
Google map ja Lumian Kartta-sovellus ilmoittavat molemmat, että Stutthof sijaitsee 38:n kilometrin päässä Gdanskista. Me ollaan istuttu jo yli tunnin bussissa eikä edes tunnu siltä, että oltaisiin pian perillä.
"Sztutowo", totesi kuljettaja ja yritti kaikin keinoin ohjata bussia, joka muistutti sillä hetkellä enemmän lentokonetta keskellä pahinta turbulenssia.
Vastaantulevalta kaistalta lähestyy sama bussi 870.
Ajattelen ääneen, että olemme puolen tunnin päästä perillä.
Mistä ihmeestä sen tiedän, hämmästyttää itseänikin. Olemme keskellä ei yhtikäs mitään, kaikkien kasvoilta on luettavissa hämmennys, jännitys sekä epätietoisuus.
Ja minä julistan päättäväisesti, että olemme puolen tunnin päästä perillä.
Olin nimittäin kuullut jostain ohimennen, että Stutthofin suunnalta bussi lähtisi aina kerran tunnissa, vähän ennen puolta.
Kello oli nyt tasan yksitoista, kun ajoimme vastaantulevan bussin ohi.
Vain harva ihminen enää tänä päivänä yllättää minut, mutta itse teen sitä kerta toisensa jälkeen. Maalaisjärki 1 - 0 Rose.
Olen hiljaa äärimmäisen kiitollinen siitä, että puolalaisessa bussissakin on wifi, vaikka takajousitus vaikuttaisikin olevan poikki. Katson ikkunasta ulos. Tien vieressä kulkee koko ajan kapeat raiteet, jotka kulkevat välillä metsän läpi ja tulevat taas tien vierustaan. Hengitän hiljaa syvään, tuntuu kuin sydäntäni puristaisi. Kyseisiä kiskoja pitkin kuljetettiin junalla vankeja Stutthofiin.
Olen koko ajan huolestunut ja tuijotan karttasovellusta. Mulla on älypuhelin, wifi-yhteys ja se kaikista turvallisin henkilö vierelläni.
Kyseenalaistan typerän pelkoni ja saan itseni hermostumaan.
Kaivan evääni repusta ja haukkaan palan McToastia. En pysty syömään, mulla pyörii vain keskitysleiri mielessä. Tuntuu kuin mun eväätkin haisisi pahuudelle. Käärin sen takaisin ja laitan reppuun.
Lopulta bussi pysähtyy tienreunaan. En edes tiedä mihin jalalla astuisin, on vain autotie ja huonosti hoidettua peltoa tien vieressä. Ilmassa leijuu kamala haju: kanankakka.
Sanovat, että historia kirjoitetaan voittajien näkökulmasta.
Siinä mitä minä näen, ei ole mitään voitonomaista. Hirttopuu, krematorio, kaasukammio. Polttouunissa ei ole mitään voitokasta. Parakit on kaikki purettu, mutta myös liian paljon surullista nähtävää on jäljellä.
Portilla lukee, että death gate-nimellä kutsutusta portista käveli sisään 110 000 vankia, joista 65 000 ei koskaan palannut takaisin. Hrrrr... kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin ja silti olen kuollakseni utelias saadakseni nähdä lisää.
Jään miettimään itsekseni, että ketkä lasketaan tämän surullisen tarinan voittajiksi?
Leirillä kuolleet, tapetut, leiriltä selvinneet vai ne, jotka tappoivat?
En haluaisi olla yhdenkään saappaissa.
Stutthof oli (ylläripylläri) melkoisen pysäyttävä kokemus. Tietty, kun kyseessä on entinen keskitysleiri kaasukammioineen, krematorioineen sekä niiden takana sijaitsevalla hirttopuulla.
Kuvia emme leiriltä ottaneet, sillä portilla oli kyltti jossa kiellettiin kuvaaminen. Kaikki eivät tätä kieltoa noudattaneet, muttemme siitä huolimatta lähteneet matkimaan perässä.
Olen joutunut monesti pulaan elämässä, mutta vanhalla keskitysleirillä en sellaiseen haluaisi. Sen verran osaan minäkin ajatella tekojeni seurauksia, vaikkei sitä aina uskoisi.
Kävelemme takaisin tien varteen ja ihmettelemme missä olisi sellainen kohta, johon bussi voisi pysähtyä. Toisin sanoen, etsimme pysäkkiä. Kävelemme samaan suuntaan, josta bussikin tuli. Kävelen pitkin raiteita välillä, ihan sympatiasta. Sellainen selittämätön tunne, kun tuntee sydämessä paljon lämpöä sellaisia kohtaan, joita ei ole koskaan nähnyt ja joita ei enää ole olemassakaan. Kuulostaa niin tekopyhältä, tiedän.
Löydämme pysäkin, jota koristaa ruostunut rautatanko. Yritän tasapainotella ja päästä istumaan tämän poikittaisen tangon päälle, kunnes Jay ehdottaa välipalaa. Lähistöllä ei ole yhtään mitään eikä ketään. Ohi polkee vanha mies vaaleanpunaisella tyttöjen pyörällä. Setä näyttää siltä kuin olisi polkenut jo toisen maailmansodan ajoilta lähtien. Niin uupunut, ei jaksa polkea enää. Mietin, että mistä setä tulee ja mihin hän on oikein menossa.
Ja mulla on niin levoton olo, haluaisin heti pois.
Huomaan samalla mun kengän pitävän onttoa ääntä. Nostan oikeaa jalkaani todetakseni, että mun kengästä lähti juuri pohja irti.
En olis halunnutkaan, ajattelen itsekseni.
Katsomme hämmentävää aikataulua, joka jakautuu neljään osaan. Joka kohdassa ilmoitetaan, että bussi kulkee tunnin välein, aina 28 yli. Paitsi 13:28, sanotaan vain yhdessä kohtaa.
"Meidän tuurilla, se on juuri tänään" sanoin ja jäimme odottamaan.
Tuli 13:28 eikä bussia näkynyt.
Myöhemmin ohi ajoi yksi bussi, jonka pysäytimme. "Gdansk?" kysyin.
Kuljettaja katsoi minua, "Elblag" ja sulki ovet.
Ennen kuin ehdin edes ymmärtää mitä hän sanoi, bussi oli jo poissa. Sain myöhemmin tietää, että Elblag on kaupunki Puolassa. 60:n kilometrin päässä Gdanskista, mikäli ymmärsin oikein.
Ei sitten, ajattelin itsekseni ja päätin uskoa että tänään noudatettiin juurikin sitä aikataulua, joka pisti meidät seisomaan kaksi tuntia keskellä ei yhtikäs mitään.
Meistä kahdesta järjen ääni ehdotti, että tilataan taksi. Sekin ajatus lensi kuin kananlento, kun tajusimme ettemme tiedä taksinumeroa, emme saa sitä netistä eikä lähistöllä ollut ketään, jolta kysyä. Ja taas haisi kanankakka.
Kiipeämme vieressä olevalle kivelle ja kaivan eväät repusta. Vesipullo, Beck'siä. McToast ja sitruunanmakuinen muffinssi. Ajattelen itsekseni kuluneita piknikejä; brunssiretki Turun Puolalanpuistossa, vappupiknik Vartiovuoren puistossa, aurinkoinen piknik Barcelonan eläintarhan läheisyydessä ja eväsretki keskitysleirin edustalla. When did life turn out to be like this?
Minä en ole koskaan juonut kokonaista tuoppia olutta, koska olen todennut sen olevan pahaa. Tequilaa kyllä juon kuin idiootti lyöden päätäni pöytään, mutta olutta en ole koskaan juonut. Ja nyt minun teki niin paljon mieli Beck'siä.
Jay katsoo vieressä silmät pyöreenä, kun istun tiensuussa, isolla kivellä ja korkkaan bissen. Huomaan, että toinen kenkäkin on hajoomassa. Mietin, että vallitseekohan koko alueella joku huono karma kenties.
Toista tuntia bussia odottaessamme ajattelen vain sitä, kuinka kaikki neuvoivat meitä käymään Sopotissa, Puolan suosituimmassa matkakohteessa. Sopotin monta kilometriä pitkät rannat kantavat ylpeydellä nimeä Puolan Riviera. Ja minä halusin ehdottomasti keskitysleiriä katsomaan.
Viereemme saapuu neljä muuta henkilöä, kaksi naista ja kaksi miestä. Kuulemme heidän puhuvan suomea. He yrittävät myös tulkita epämääräistä pysäkkiaikataulua ja jäävät kanssamme odottamaan bussia. Suomalaisen miehen avausrepliikki menee näin: "harvemmin on keskitysleiriltä kukaan ehjin nahoin palannut takaisin.."
Totean jälleen kerran, että joskus on parempi vain olla sanomatta mitään.
Päästyämme bussiin ajattelen vain, kuinka ikävä on äitä.
Koska bussissa on sentään wifi-yhteys, laitan mamalle viestiä: "anteeksi kaikista niistä kerroista ja vuosista, kun jätin huoneeni siivoamatta"
"Anteeksi mitä?" äiti vastaa viestiini. Hymyilen ja laitan puhelimen reppuun.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olisin valmis luopumaan wifi-yhteydestä ja vaihtamaan sen bussin ehjään takajousitukseen.
Puristan reppua tiukasti sylissäni ja nukahdan takapenkille.
Illalla hotellilla muhkean vaahtokylvyn jälkeen tuntuu yhä, kuin aromikas kanankakan haju olisi tarttunut minuun jäädäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti