Dreams were made and used and wasted...

Olin keskiviikkona 'Arvonlisäverotus'- nimisessä koulutuksessa, jossa käytiin läpi jo voimaan astuneita ja tulevia muutoksia verorintamalla. Vaikka koulutus oli itsessään tosi tehokas tietopaketti tiivistettynä reiluun neljään tuntiin niin koulutuksen päätteeksi aivot tuntuivat ihan muussilta kaiken sen tiedon jälkeen, jonka olivat joutuneet ottamaan vastaan.
Tiedänpähän ainakin kuinka toimia vuonna 2015, jos joku lähtee myymään televiestintä-, lähetys- tai sähköisiä palveluja ;-)
Koulutus järjestettiin siis Turun Kinopalatsissa. Hämyisen elokuvateatterin pehmeillä tuoleilla oli ihan sellainen tunne, että Nukkumatti seisoo ihan selän takana koko ajan. Kiusaus oli suuri, mutta sille ei annettu periksi.
Koulutuksen päätteeksi ohjelmaan kuului vielä iki-ihana Les Misérables.

Les Misérables

Jean Valjeanin roolia näytteli aina yhtä komea Hugh Jackman, jolle People Magazine's on vuonna 2008 antanut Sexiest Man Alive-palkinnon. Vaikken asiasta olekaan eri mieltä PM-lehden kanssa niin täytyy myöntää, etten olisi tosiaan millään meinannut tunnistaa häntä musikaalin alussa. Tässä todiste siitä, kuinka meikillä saadaan aikaan ihmeitä.

Jean Valjean

Lisäksi musikaalissa näyttelivät muun muassa Anne Hathaway, Russell Crow, Amanda Seyfried sekä konnan roolia näyttelevä Sacha Baron Cohen.
Minulle tämä Victor Hugon kirjoittama masterpiece oli kaksi ja puoli tuntia nyyhkytystä. Olimme seitsenhenkisellä porukalla siellä ja elokuvan päätteeksi pitkään jatkuneet kyyneleeni muuttuivat naurun kyyneliksi. Juuri käveltyämme ulos salista työkaverini tokaisi kuinka liikaa laulamista kyseisessä musikaalissa oli. Hänen mielestään Les Misérables ei edes ollut koskettava vaan tuntui hölmöltä jopa joissain kohdissa. Käännyin mulkaisemaan häntä turvonneilla silmilläni, jolloin koko seurueemme purskahti nauruun.

Victor Hugon Les Misérables on kertomus epätasa-arvosta, jota on esiintynyt kautta aikojen kaikissa yhteiskunnissa. Melkein 200 vuotta vanha teos on herätetty takaisin henkiin vuoteen 2012 musikaalin muodossa muistuttumaan meitä kiireisiä oman arkemme sankareita unohtuneista, inhimillisistä asioista, kuten lähimmäisenrakkaudesta ja yhteisöllisyydestä.

Musikaalia seuratessani jäin hetkeksi miettimään milloin nyky-yhteiskunnan ihmiset päättivät jättää aivonsa narikkaan ja käyttäytyä kuin lampaat.

Kiistelemättä aiheesta voidaan varmasti todeta Jean Valjeanin olevan tarinan sankari. Entinen linnakundi, joka häpeilemättä varasti kylän piispan hopeat mennessään, vaikka piispa kohteli häntä arvokkaasti päästämällä hänet kotiinsa, ruokkimalla ja tarjoamalla hänelle yösijan. Mistä lähtien olemme arvostaneetkaan kiittämätöntä käytöstä?

Musikaalissa Javert - kaupungin uskollinen poliisi – on Valjeanin todellinen vihollinen, joka ottaa elämäntehtäväkseen viedä Valjean takaisin sinne minne hän kuuluukin, telkien taa. Vaikka he tapaavat vuosia myöhemmin – Valjeanin ollessa kaupungin pormestari – ei Javert luovu ajatuksesta saada miestä vastuuseen teoistaan.
Kuten Valjean, myös Javert ponnisti vaikeista olosuhteista. Hänestä tuli valtiolle uskollinen mies, joka pyrki parhaansa mukaan ylläpitämään maassa järjestystä. Silti Javert on tarinan konna.
Ehkä Valjeanin niittämä sankarimaine johtuu siitä, että olemme tänä päivänä hyväksyneet sen tosiasian, että tilaisuus tekee kaikista meistä varkaan. Myös Javert oli sitä mieltä, että kerran varas on aina varas.

Eikö kaiken logiikan mukaan Javertin tulisi olla nykypäiväisten käsitystemme mukaisesti tarinan sankari? Haluamme konnat telkien taakse, jotta itsellämme sekä lapsillamme olisi mahdollisimman turvallista olla. Kovinkaan moni meistä ei varmasti äänestäisi Valjeanin kaltaista, rikollistaustaa omaavaa henkilöä päättämään asioistamme. Silti yleisön seasta kuului hiljainen huokaisun ääni joka kerta, kun Valjean pääsi pakoon poliisin kynsistä.

Musikaali Les Misérables on muistutus siitä, kuinka olemme unohtaneet kaiken muun, paitsi itsemme. Kuinka olemme myyneet sielumme ja sulkeneet silmämme inhimillisyydeltä. Emme varmasti ole heikompia kuin silloin, mutta olemme tietoisesti päättäneet olla navigoimatta elämässä, koska pelkäämme tuntematonta tulevaisuutta. Oletamme, että valtavirrassa uiden voi hädän hetkellä tarttua vieressä uivan käteen ja pyytää apua.

Toisaalta voi toki olla, että moni meistä haaveilee salaa siitä, että voisi olla Valjeanin kaltainen. Pelastaa prostituoitu kadulta poliisin kynsistä ja kasvattaa hänen orvoksi jäänyt tyttärensä. Väitämme, etteivät muiden mielipiteet keinuta omaa venettämme. Silti ihannoimme salaa tarinoiden sankareita, jotka uskaltavat tehdä juuri niin kuin oikeaksi näkevät. Niin teki myös Valjean varastamalla palan leipää siskonsa nälkiintynelle lapselle.
Jos myös Fantine olisi pelännyt entistä rikollista, Valjeania, ei hän olisi luovuttanut rakkaintaan, Cosettea hänen huostaansa. Kuinka surullisen kohtalon olisikaan Cosette silloin saanut osakseen.

Tähän väliin joku voisi huomauttaa, että yksilöinä meidän kaikkien tulisi sopeutua yhteisöön ennalta asetettujen normien mukaisesti, mutta jos edes joskus heittäytyisimme Fantinen tavoin tilanteeseen haastamalla pelon stimuloimaan ajatuksiamme, ajattelisimme myös realistisesti.

Javertin mainetta ei pelastanut silmissämme edes se, että hän armahti lopuksi Valjeanin. Kerran paha on varmasti aina paha.