Miksei joka päivä voi olla isänpäivä?

Tänään haluan päivän myöhässä kertoa teille elämäni supersankarista.
Tai en oikeastaan myöhässä. Tietty teemaan sopien olisin voinut kirjoittaa aiheesta eilen, jos olisin ehtinyt.
On kuitenkin mielestäni typerää vaalia isää vain yhtenä päivänä vuodessa, joten kirjoitan teille tänään, marraskuisena maanantaina ihka oikeasta Supermanista. Mun superiskästä.

WeHeartIt

Vaikken mihinkään yliluonnolliseen koskaan ole uskonut, olen sitä mieltä että iskä on mun todellinen guardian angel.
Toisaalta vetoan tässä kohtaa dialogiin "Faidon", jossa myös Platon viittaa ajatukseen suojelusenkeleistä ja sielun kuolemattomuuteen.

Olen ihan pikkutytöstä asti ollut daddy's girl. Muistan, kuinka pyysin isältäni aina asioita joihin tiesin etten tulisi saamaan lupaa äidiltäni. Kuten kaikki ne lävistykset, jotka piti teini-iässä saada. Nyttemmin muistona on vain jäljet huulen yläpuolella, nenässä ja navassa.

Oli kyse mistä tilanteesta tahansa, isä on rientänyt pyytämättä apuun ja pelastanut. Jopa silloin, kun en ole itse edes tajunnut olevani pulassa.
Välillä en ole saanut auton hälytysjärjestelmää hiljaiseksi ja onnistunut herättämään koko naapuruston aamutuimaan, tai kun olin ajanut ison kiven päälle niin että kaikki auton neljä rengasta olivat ilmassa (kyllä, tämä on täyttä totta!).

Iskä istui maltillisesti vierelläni, kun ajokortin saatuani en uskaltanut ajaa Turun Kaskenmäkeä pitkin alas. "Auto on vain kone, se tekee ainoastaan sen mitä käsketään tekemään", iskä rohkaisi mua. Ja neuvoi tietty pitämään silmät auki, kun joutui jännittäviin tilanteisiin niin liikenteessä kuin elämässäkin.
Nimimerk. Terveisiä vakuutusyhtiölle.

Kaikkien temmellysteni lisäksi (joita on muuten paljon, believe me!) on olemassa joitakin asioita, joita ei voi puhuu/tehdä kenenkään muun kuin iskän kanssa.
Yksi tällainen on mulle sydänsurut. Itken niitä aina eniten vasten isäni olkapäätä. Tai isomman luokan haaveet. Sellaset, joita ei edes suunnittele toteuttavansa, mutta haluaa vain haaveilla.
Jostain syystä en koskaan kuuntele ajoissa isän varoituksia (ylläripylläri?) ja sitten, kun tajuankin tilanteen on jo myöhäistä - olen onnistunut taas tulemaan satutetuksi. Toisaalta, ilman kaikkia niitä kokemuksia en tänä päivänä olisi tällainen, kuin olen.

Muistan jokin aika sitten isäni sanoneen minulle: "Huoli lapsesta ei lopu koskaan. Lapsi on aina lapsi. Ei sen väliä, onko kyseessä aikuinen lapsi.
Tosin sinusta uskonkin, että löydät aina takaisin pinnalle, vaikka välillä joutuisitkin meren pohjaan."
Samaa voisin sanoa isästäni. Aivan sama missä vaiheessa elämääni olen, minkä ikäisenä tahansa - tiedän, että tulen tarvitsemaan häntä elämässäni ikuisesti.

En muista tilannetta, jossa isä ei olisi tukenut ja rohkaissut minua loppuun asti. Edes silloin, kun yritin ommella itselleni 80-luvun tyylistä leopardiasua penkkareihin. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että olen täysi käsi käsitöissä. Niinpä voidaan sanoa, että sen koko puvun suunnitteli ja ompeli iskä alusta loppuun valvoen aamuun asti, jotta esikoinen saisi överin asunsa puettua penkkareihin.
Nyttemmin ajattelen, että mitä hittoa mä oikein kuvittelin kun vetäisin sen päälleni ja kähersin tukkani afrolle?
Ja toisaalta en voi olla miettimättä sitä, että mitä iskä ajatteli sillä hetkellä, kun pyysin sitä ompelemaan mulle niin dorkan asun?

Vaikka omia vanhempiaan ei voi valita, voin kertoa että minua on siunattu parhaimmalla isällä ja perheellä koskaan. Tää potti päihittää kaikki maailman lottovoitot mennen tullen. Tätä ei mitata missään muodossa.

Yksi hartain toiveeni on olla tulevaisuudessa edes puoliksi yhtä hyvä vanhempi omille lapsilleni. Sopivan salliva, rohkaiseva ja omistautunut.

Nyt soitan iskälle ja muistutan kuinka korvaamaton hän on minulle.
Tehkää tekin niin elämänne tärkeimmille.

"Someday I may find my prince charming, but my dad will always be my king."