Kerron teille erään asian elämästä.
Sen tarkoitusta yrittäessäni ratkaista olen tähän mennessä saanut yhden asian selville. Nimittäin sen, että kahvin ja viinin voima on lyömätön. Ainoa näitä kahta lyömättömämpi asia olisi äidinrakkaus, jonka voimaa en edes lähde vertaamaan mihinkään.
Kirjoitin teille aiemmin siitä, kuinka asioita voi yrittää muuttaa kahvin voimalla tai hyväksyä viinin avulla.
Kiitos nuhataudista johtuneen antibioottikuurini, viini oli tänä iltana off the table.
Babyporkkanat eivät olletkaan hyviä, mehu liian lämmintä eikä lumilautailun slopestyle jaksanut kiinnostaa. 37:llä kerralla repeatilla soinut sama biisi alkoi jo tympiä joten päätin tehdä muutoksen.
Aluksi mielessäni kävi pyytää rakkaimmat tyttöystäväni luokseni kylään, mutta nopean päättelykykyni ansiosta päätin luopua ajatuksesta suosiolla. Ainoa asia, joka olisi tappavampaa kuin pitkästynyt Rose lauantai-iltana ilman viiniä olisi varmaan oman jalan sahaaminen.
Koska harmaa keli on keitettyjen perunoiden jälkeen tylsintä mitä tiedän, päätin vahvan, aromikkaan, hasselpähkinäisen ison kahvikupin jälkeen muuttaa - jos en koko maailmaa niin - oman lauantai-iltani.
Halusin säästää ihmis-, ystävyys- sekä parisuhteeni, joten otin vapaaillan elämästä itselleni ja lähdin leffaan.
Vähän väliä tykkään irtisanoutua hetkellisesti, henkisesti pois tästä maailmasta ja suuntasin Turun Kinopalatsiin.
Katsoin, että heti seuraava elokuva olisi pyörinyt varttia myöhemmin. Tsekkasin arvostelut ja totesin, että this is it. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin popparit kainalossa täydessä salissa odottamassa näytöksen alkamista.
Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin eli nyt, olen sitä mieltä ettei maailmani ole enää koskaan entisensä. Viime viikonloppuna katsoin, kun Viasatilta näytettiin Django Unchained. Olin kuullut elokuvasta paljon kehuja ja mielestäni se olikin hyvä. Liikaa väkivaltaa, pyssyjä ja verta minun makuuni mutta nobody said it would be easy. They just said it would be worth it.
Gossipin erästä laulua lainaten "it's a cruel cruel world to face on your own" ja minä pahaa aavistamaton valitsin yksin nähtäväksi erään Steve McQueenin mestariteoksista: 12 Years a Slave
Elokuva kertoo mustasta, vapaasta miehestä, joka päätyy orjaksi. Solomonista, joka saa mielivaltaisesti nimen Platt. Kuinka sairaaksi ihminen muuttuu saadessaan valtaa ja kuinka elämää on juuri niin kauan kuin on toivoakin.
Säästääkseni teidät juonipaljastuksilta suosittelen elokuvaa kaikille niille, jotka minun tavoin etsivät jatkuvasti syitä olemassa ololle eivätkä niele kaikkea paskaa propagandaa, jolla media yrittää ruokkia. Kaikille meille, jotka emme usko kaikkea mitä kuulemme ja uskomme vain puolet siitä, mitä näemme.
Reilun kahden tunnin tiivistunnelmaisen draaman, orjien ruoskinnan ja liian tarkan kuvauksen jälkeen siitä millaista on, kun musta mies roikkuu löysässä hirressä - voin pahoin.
Olen niin pahoillani siitä, että elämme maailmassa jonka historiaan kuuluu näin sairaita ja likaisia asioita ja vielä enemmän pahoillani siitä, että tällaista tapahtuu yhä eri suhteessa ja mittakaavassa.
Onneton yritykseni saada boostia lauantaihin oli surkeampi kuin yrittää rentoutua hammaslääkärillä. Kaikki lihakseni sydänlihasta myöten jäykkinä jännityksestä tepastelin hyytävän tuulen halki Fontanaan nauttimaan jotain lämmintä.
Iso latte, juuri ladattu tablettini sekä jatkuva puheen sorina virittivät minut chilliin lauantai-illan moodiin alta aikayksikön.
Opin elokuvan päänäyttelijältä, Solomonilta ennen kaikkea sen, että tilaisuus tekee varkaan.
Joten ehkä kaikki ei olekaan läpimätiä.
Tarjoilija kassalla oli mulle äsken mukava. Ja viereisen pöydän naisen kuuluva nauru itsessään saa mut nauramaan. Ja entäs sitten, vaikka huomenna olisi taas harmaata. Bring it on, mä keitän vaikka perunoita sen kunniaksi.
Koska niin myös Solomon sanoi: "I don't want to survive. I want to live."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti