Sairastelu ja kipeily ei ole oikein mun juttu, en löydä siinä puuhassa itseäni millään tasolla.
Mutta mä en tuomitse ketään. Ei se sairastelu väärin oo, jos tykkää!
Mieluummin keskityn paljon mukavampiin asioihin.
Blogin lukijat tietänevätkin jo, kuinka minua ei tulisi jättää yksin omien ajatusteni kanssa.
Vaikka olin vain pari päivää saikulla ja nelisen päivää sängyn pohjalla, tuntuu kuin olisin ollut jo vuosia pois sivistyksen ääreltä. Muutkin huomasivat sen siitä, että nauroin yksin vedet silmissä itse keksimääni vitsiä, joka kertoi kuivasta pullan käntystä.
Tietysti haluaisin aina nähdä niin itseni kuin kaikki muutkin ihmiset enemmän hymyssä suin. Silti en välttynyt sängynpohjalla fiilistelemästä vähän diippii shittii.
Vaivuin amatöörivirheeseen, nimittäin vertailemaan.
Vertasin hiljaa mielessäni maailmaa ennen ja elämää nyt.
Me ankaran laman lapset, jotka synnyimme keskelle kylmää sotaa ja karua maailmaa opimme jo varhaisella iällä ettei kaikkea voi aina saada. Hyvä, jos jotain sai.
Pettuleipää ei onneksi tarvinnut pienillä hampailla nakertaa, mutta eipä sitä aina myöskään Nutellaa tai maapähkinävoita saanut kuivahtaneen ranskanleivän päälle.
Parhaimpia oli ne illat, kun äiti ja iskä leipoivat sämpylöitä. Koko ajan piti lisätä voita, kun edellinen kerros ehti sulaa alta pois. Muistan sen suuren ilon pienen lapsen mielessä, kun opin höyläämään Oltermannia. Höyläsin onnettomia rääpäleitä, kun pikkuveljeni katsoi silmät pyöreinä ja suu puoliksi ammollaan vieressä. Syötyäni itse tylysti kolme viipaletta toisen odottavan katseen alla, saatoin höylätä hänelle kolmesta kohtaa revenneen juustonpalasen.
Muistan vuosia sitten kuulleeni sanat "itse vastustin vahvasti Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Nyt joudun kuitenkin perumaan sanani. Vaikka oletettaisiin ettei EU:sta ole ollut pienintäkään hyötyä Suomelle, ainakin tänne on kantautunut lukuisia eri juustoja verrattuna 90-luvun alkuun."
True that, en vain kuollakseni muista kuka nämä viisaat sanat lausui.
En lähde pohtimaan EU:n perimmäistä tarkoitusta tai Suomen asemaa osana sitä, mutta yksi asia on mun silmissäni simppeliä kuin kalan ampuminen ämpäriin: a) Oltermannilla on paljon juustokavereita ja b) mä tykkään juustoista.
Kivoja hetkiä oli, kun sai pelata Tetristä. Jos oli ollut oikein nätisti, Kimbleä. Mikään ei ollut ikiomaa vaan kaikki lelut sekä tavarat oli yhteisiä ja vanhemmat opettivat odottamaan omaa vuoroa. Kuka muistaa vielä pelivuorot?
Nintendoa ja Segaa meidän kotona ei koskaan ollut, mutta myöhemmin mukaan astui PS1 ja Crash Bandicoot. Voi sitä riemua, kun näki toisen putoavan kuiluun, liekkeihin, leijonan kitaan tai johonkin muuhun vastaavaan, josta seurasi game over ja oli aika ottaa peli haltuun.
Pleikkariohjaimista roikkui ehkä puolentoista metrin pituinen piuha, joten piti istua ihan kiinni telkkarissa. Lisäksi me oltiin pikkuveljen kanssa superonnekkaita omasta mielestämme siinä mielessä, että meillä oli omassa huoneessa 14:n tuuman telkkari, joka painoi enemmän kuin norsu. Tajusin tässä kirjoittaessani, että mun tietokoneen näyttö on just nyt kymmenen tuumaa suurempi kuin se rämä tv, joka oli jokaista taivaasta pudonnutta lahjaa arvokkaampi. Jos joku olisi silloin kertonut, että vuosien päästä tulee langattomat PS-ohjaimet, me oltaisiin varmasti pidetty sitä typerimpänä keksintönä koskaan. Eihän kauempaa näkisi mitään 14":n telkkarista.
Teknologian kehityksen huipentuma kiteytyi pieneen pärisevään e-lemmikkiin, Tamagotchiin. Vaikka mulla on aina ollut jumalan tahtoakin vahvempi hoivavietti sisälläni, olen alusta asti ollut surkea eläinten kanssa, niin oikeiden kuin elektronisten. Tamagotchini kuoli monta kertaa päivässä ja kakki aina ihan liikaa, kun ei tajunnut lopettaa ajoissa syömistä.
Ahneella on paskanen loppu.
Muistan vielä, kuinka eräs ystäväni halusi kuollakseen Tamagotchin, muttei saanut sellaista koska perheessä oli liian monta lasta, joille ei yksinkertaisesti ollut varaa ostaa jokaiselle omaa. Päätimme veljeni kanssa antaa toisen vehkeistä tälle ystävälleni, jotta hänelläkin olisi pikkusiskonsa kanssa yhteinen Tamagotchi.
Olen vieläkin sitä mieltä, että nobody gets poor by giving.
Ja kun kuunneltiin maailman parhaimpia - Spice girlseja C-kasetilta - piti kasettinauhaa kelata aina takaisin, jotta saattoi kuunnella saman lempibiisinsä yhä uudelleen ja uudelleen. Shuffle ja repeat olivat tuolloin vielä täysin tuntemattomia käsitteitä siinä huolettomassa maailmassa, jossa vaikeinta oli painaa PLAY:ta oikeassa kohtaa, jottei kasetti kelaisi liikaa ohi.
Lauantai oli McDonald's-päivä siksi, että muut lapset tarhassa kertoivat aina lähtevänsä mummolaan. En unohda koskaan sitä vilpitöntä, lapsen riemua kun pidin isää kädestä ja loikin tasajalkaa Eerikinkadun ja Aurakadun risteyksen halki Mäkkäriin, jonka tilalla taitaa sijaita tänä päivänä Hese.
Oikeasti tämä lauantainen McDonald's-perinne perustui siihen, etteivät vanhempani osanneet selittää tarpeeksi selvästi (jotta vilkkaan mielikuvituksen omaava neljä vuotias ymmärtäisi) miksei me päästy veljeni kanssa joka lauantai mummolaan niin kuin muut kaverit. Oikeastaan perimmäinen kysymykseni taisi olla se, että missä suunnassa kyseinen mummola ylipäänsä sijaitsee?
Toisin sanoen olen alusta asti ollut hyvä painamaan ihmisten kipukohtia ja kysymään juuri niitä vaikeimpia kysymyksiä. Yhtälailla minut on alusta asti ollut helpointa vakuuttaa ilman sen suurempia selityksiä, tarjoamalla ruokaa.
Me lama-ajan lapset opimme, että kaikki on rajallista puristaessamme lujaa nyrkissä viiden markan kolikkoa ja valitessamme irtokarkkeja aina 50 penniä kerrallaan.
Kun jäljellä oli enää viimeiset 50 penniä piti valita halusiko Oukki Doukin vai viisi merkkari-karkkia.
Nyt makaan kuin tyytyväinen pieni possu maailman mukavimmalla kulmasohvalla. Vieressäni pärisee älypuhelin, kaveri suunnittelee Viberin kautta ensi kesän Ruisrock-reissua.
Tekstaan hänelle vasemmalla kädelläni etten tiedä olenko Suomessa silloin vai kierränkö jalkaisin Eurooppaa. Oikealla kädellä kanavasurffailen Sonera Viihde-pakettia ja kirjoitan läppärillä sitä miten asiat oli toisin ennen.
En väitä, että kaikki olisi ennen ollut paremmin. Mietin vain kuinka paljon vähemmällä tänäkin päivänä tulisin toimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti