Home is where my heart is

 

Läheiseni tietävät kuinka rakastan matkustelua.

Yhteen aikaan avattu matkalaukku keskellä kotia oli enemmänkin osa kotini sisustusta. Siinä se oli koko ajan, koska sille oli niin paljon käyttöä.

Se rakas matkalaukku on nyt ihan saumoja myöten rikki, mutta kyllä se palveli minua vielä uskollisesti viime kuussa, kun tulin Pariisista kotiin.

Jollain oudolla tavalla olen jopa kiintynyt siihen. Se ei ole erityisen hieno. Aika perus. Ei ole kovaa kuorta, ei neljää kestävää rengasta eikä edes hienon värinen. Vaan tumman vihreä. Ja minä inhoan vihreää. Mutta voi pojat kuinka minä rakastan sitä matkalaukkua.

Se kantaa sisällään kaikkia mun loma- ja matkamuistoja. 

 

Kun matkalaukkuni lomailee se tarkoittaa, että minä juurikaan en lomaile silloin.

Säilytän siinä hienoimpia vaatteitani (kiitos huonon organisointikykyni!) ja pidän sitä aina vaatehuoneessa. Sopivan lähellä ja silleen. Se madaltaa kynnystä lähteä ex tempore reissuun.

 

Tässä kohtaa annan itsestäni täysin crazy cat lady-kuvan puhumalla vain matkalaukusta. Mutta mulle se symboloi paljon suurempaa.

Saatan paljastaa tällä tekstilläni ehkä enemmän kuin mitä haluaisitte tietää.

Tai mitä haluaisin teidän tietävän itsestäni.

Itseasiassa mun koko elämäni alkoi yhdestä matkalaukusta. Kolmen henkilön uuteen elämään tarvittavat tavarat oli saatu mahtumaan yhteen matkalaukkuun, kun saavuimme Suomeen. Ja siitä se kaikki lähti.

Kun se yksi matkalaukku oli purettu, oli aika asettua taloksi. Tai tarkemmin sanottuna kodiksi.

Niin, koti.

Olen miettinyt tätä asiaa jo niin pitkään.

Valehtelematta 12-vuotiaasta asti. Välillä enemmän ja toisinaan taas vähän vähemmän.

 

Niihin matkatavaroihin on hieman kertynyt lisäystä kuluneiden vuosien aikana, mutta mikäli minun pitäisi luopua siitä kaikesta - en epäröisi hetkeäkään. Pakkaisin matkalaukkuuni valokuvat, rakkailta saamani kortit ja kirjeet sekä maman antaman kultaisen riipuksen. Millään rahalla ostettavissa olevalla ei ole mitään merkitystä tässä suhteessa.

 

 

Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Lähi-Itä.

Ei Lähi-Itä itsessään, mutta aina vieraillessani siellä vajoan itsetutkiskeluun. Siellä täytyy hakemalla hakea mikäli meinaa törmätä länsimäiseen uskolliseen elämänkumppaniin, masennukseen.
Vaikka siellä ei monikaan asia ole yleisellä tasolla hyvin, suhtautuminen asioihin ja asenne elämään on täysin erilainen. Huomisesta kannetaan kyllä huolta, mutta eri tavalla.

Vastaavasti moni länsimaissa luonnolliseksi mielletty asia saattaa herättää siellä ihmetystä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ihailen niitä ihmisiä, jotka ovat ns. maailman lapsia. Nämä ihmiset ovat missä milloinkin, eikä koskaan tiedä mistä päin maailmaa he vastaavat puhelimeen kun heitä yrittää saada kiinni.

Hartain toiveeni on teini-iästä asti ollut se, että minusta löytyisi samanlaista rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta.

Näiden ihmisten koko elämä on parhaimmillaan 30 kiloa materiaa, jonka he pakkaavat joka kerta mukaansa.

Ja minä valitan kuinka en saa tavaroitani mahtumaan kaksioon.

Mutta mietin tällaisten ihmisten kohdalla sitä, missä on heidän kotinsa. Vai onko heillä henkisesti tarvetta sellaiselle paikalle?

Tiedän, että minulla olisi. Siksi en kestäisi elämää jatkuvasti reissun päällä. Mutta haluaisin vihdoinkin löytää sen yhden paikan, jossa tuntisin olevani kotona - aina.

 

Koti on minulle tukikohta, jonne haluaisin palata aina enemmän kuin mielelläni. Huolimatta siitä kuinka hauskaa muualla olisi ollut.

 

Kun olen ollut kauan reissun päällä minun tulee ikävä kotia.

Ikävä keittiössä hääräämistä, itsetehdyn spagetin valmistusta ja tuoksua.

Ikävä lempimukiani, josta juoda aamukahvit sohvalla. Kaipaan mun vilttiä, joka tuoksuu aina huuhteluaineelle ja orkidealle. Kaipaan niitä rutiineja, joita inhoan arkena. Niitä samoja rutiineja, jotka tuhoaa mun mielestä ihmisen luovuuden ja harkintakyvyn.

Kaipaan omaa kylppäriä, jossa saan puunata rauhassa eikä niitä hätäisiä suihkuja (parhaassa tapauksessa) randomissa kylpyammeessa puhumattakaan kylmässä purossa peseytymisestä.

Ja kaikkein tärkeimpänä, mun tulee ikävä perhettä ja rakkaita ystäviä.

 

Kaikesta tästä huolimatta sana 'koti' alkaa olemaan minulle yhä vieraampi ja silti sen merkitys kasvaa mielessäni yhä suuremmaksi.

Fyysisesti koti on mulle nämä neljä seinää, joiden sisällä istun parhaillaan. Tänne on sijoitettuna mun iso Ikean sänky, jolta herään joka aamu uuteen päivään. Täältä mua ensimmäisenä tullaan hakemaan ja tänne mun puhelinlaskut tulee aina silloin, kun DNA muistaa mua isosti.

Mutta tää ei silti meinaa että mun sydän tuntisi oloonsa kotoisaksi.

Mistä tiedän olevani perillä kotona?

 

 

En oikein itsekään tiedä mitä matkoillani haen. Maailmankuvani avartamisen lisäksi tuntuu siltä kuin etsisin jatkuvasti jotain. En vain vielä tiedä mitä.

Olen miettinyt pitkään asiaa vertaamalla itseäni kasviin (en oikeasti ole tähän asti keksinyt osuvampaa vertausta). Mikäli maahan juurtunut kasvi nostetaan pois paikaltaan ja istutetaan uudelleen eri paikkaan, juurtuuko se vai jääkö se jokaisen tuulen puuskan varaan heiluen puolelta toiselle?

Olen kävellyt flip flopeilla ympäriinsä, onnistunut kuluttamaan ne loppuun, sitonut ne ja jatkanut matkaani.

Olen hakenut vastausta siihen, että mikä kysymykseni oikein on..?

Olen ratsastanut kamelilla ja todennut että ne eivät ole hellyyttäviä eläimiä vaan haisevia ja ärsyttäviä.

Olen kysynyt kerjäläisen elämäntarinaa ja saanut tietää hänenkin joskus olleen varakas, mutta huolimaton.

Olen kuolinvuoteella maanneelta kysynyt miksei häntä pelota ja saanut vastauksena kuulla, ettei mikään ole pelottavampaa kuin oman lapsen menettäminen.

 

 

 

Mutta juuri nyt tuntuu, että olen kotona. Ensimmäistä kertaa aikoihin.

Vaihdoin keskiviikkoisen Yin-joogatunnin suosiolla syvälliseen mietiskelyyn supermukavalla sohvalla, koska on yksinkertaisesti typerää yrittää taipuu eri jooga-asentoihin, kun joutuu koko ajan niiskuttaa nenää. Ja mulla on Muumi-mukissa maitokaakaoo. Ihan niin kuin lapsena, kun koti oli siellä missä äitikin.

Nyt koti on siellä missä mun sydän on. Tänään suljen silmät ja meen nukkumaan kotona. Katsotaan mistä mä huomenna herään...