Jokainen meistä on varmasti joskus tuntenut kateuden pistoksen sydämessään.
Meillä kaikilla on omat tapamme kadehtia. Yksi saattaa olla pienen hetken kade kaverin puhuessa lähestyvästä Aasian matkasta, Balin aurinkorannoista ja ihanista viiden tähden hotelleista täysihoitoineen. Kateuden fiilis saattaa kaikota kuitenkin ripeästi helmikuun hyytävään, rännän säväyttämään tuuleen, kun päästään puhumaan muista aiheista.
Itse tulkitsen tällaisen kateuden täysjärkiseksi, kun sitä ei jää hautomaan omaan ahtaaseen maailmansa, jossa toivoisi vahingoniloisesti toiselle epäonnea reissulle.
Toiset meistä taas taipuvat suolaisen katkeraan, suorastaan inhoa herättävään kateuteen. Useimmiten nämä ovat ihmisiä, joilta ei päällepäin puutu paljoa. Paitsi muutamat inkkarit kanootista.
Tällaiset ihmiset harvoin kehuvat toisia, koska pelkäävät sen olevan pois heiltä itseltään. Sen sijaan he tyytyvät mittaavin, häijyin katsein arvostelemaan kohdettansa. Kateus puetaan ylpeilyn muotoon, vaikkakin se lähtee useimmiten omasta riittämättömyyden tunteesta.
Kateus kaivaa nämä ihmiset sisältä ontoiksi eivätkä he keskity kaikkeen siihen, mikä heillä on omassa elämässään hyvin.
Tekstini on kovin negatiivissävytteinen, mutten millään saa pumpattua tähän sitä kauneuden olemusta (jota niin tavoittelen), koska kateudessa ei ole mitään kaunista. Kateellinen ihminen on kaikkea muuta kuin kaunista katseltavaa!
Itse myönnän ihailevani kadehtien niitä ihmisiä, jotka puhuvat sujuvasti eri kieliä. En kuitenkaan ryhdy kantamaan tulista kaunaa niitä kohtaan, joilla järki leikkaa tarpeeksi hyvin hallitakseen monta kieltä.
Materiaa kohtaan en tunne minkäänlaista kateutta. Uskon, että tänä päivänä monilla meistä on mahdollisuus omistaa pitkälti samanlaisia tavaroita, jos joku sille tielle haluaa oikeasti lähteä. Luottokortteja myönnetään helposti - myös opiskelijoille ja työttömille. Ja jos ei muuten irtoa, niin pikavippejä hyödyntämällä ;-)
Tämän jälkeen kirsikkana kakun päällä pääseekin varmasti kohottamaan itsetuntoaan Himohamstraajat-tyyliseen realitysoopaan, jossa saa ylpeänä esitellä kaikkia niitä tavaroita, joita ei koskaan tarvinnut mutta jotka piti saada, koska jollain muullakin oli.
"Kell' onni on, se onnen kätkeköön." Kilahdan aina yhtä totaalisesti kuullessani tämän todellisen viisauden, ihan kuin onni ei kestäisi, jos sen jakaisi. Onko tosiaan niin, että yhden onni on toiselta pois?
Mikään ei ole ilkeämpää kuin alkaa punoa kateuden juonta hänelle, joka vilpittömästi on ilmaissut ilon aiheensa ääneen.
Oma selviytymiskeinoni näitä kateuden syövyttämiä ihmisiä kohtaan on yksinkertainen. Jätän kyseiset haaskalinnut omaan arvoonsa ja annan hyvän ystäväni, Karman lain hoitaa homma kotiin.
Uskon, että ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä saa palkkansa. Niin pahoista kuin hyvistäkin teoista. Muistakaa, että kauniit ajatukset johtavat kauniisiin tekoihin.
Mitä kokemuksia muilla on kateudesta? Onko se ollut harmitonta, ns. täysjärkistä kateutta vai onko se johtanut inhottaviin tilanteisiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti