Todellisesta ystävyydestä, joka ei lopu kesken. Ystävyydestä, joka venyy ja paukkuu muttei katoa. Kestävänlaatuisesta rakkaudesta ihmisiin, joiden kanssa saa jakaa niin elämän ilot kuin surutkin.
Koen olevani etuoikeutettu saadessani kokea elämässäni todellista ystävyyttä. Koskaan ei tiedä millaisia tilanteita elämä heittää eteen läpikäytäviksi. Vaikeimpinakin hetkinä riittää mieltä lämmittävä hetki todellisen ystävän seurassa. Tuntuu kuin puolet taakasta jäisi keskustelun myötä taakse.
Valitettavan monesti kuulee kuitenkin tänä päivänä ihmisille olevan vaikeaa luottaa muihin ihmisiin, kiitos karmeiden kokemusten ja selkään puukottavien ihmisten, joita erehtyivät ystäviksi kutsumaan.
Mikä sitten tekee läheisestä tuttavasta tai pelkästä kaverista todellisen ystävän?
Sana ystävä ei kuulu varsinaisesti sanavarastooni, sillä käytän sitä hyvin harvoin.
Uskon, että ystävyyteen vaaditaan paljon enemmän. Ystävyys on pyyteetöntä, vahvaa luottamusta ja molemminpuolista mieltymystä.
Uskallan väittää, että myötätunnolla ja rehellisyydellä saadaan ystävyys jatkumaan pitkälle elämässä. Eniten omissa ystävyyssuhteissani arvostan kuitenkin sitä, miten saan heistä aina energiaa. Ystävieni seurassa voin olla täysin oma itseni, olinpa sitten kiukkukarhu tai päivän ilostuttaja.
Vaikka olen tavannut elämässäni monenlaisia ihmisiä, muutamat ovat onnistuneet jättämään minuun lähtemättömän jäljen. En usko, että ystävyys määräytyy sen mukaan miten pitkään joku ihminen on ollut elämässäsi. Joskus tietyt ihmiset onnistuvat tekemään lyhyessä ajassa niin suuren vaikutuksen. Riittää, että kemiat osuu kohdilleen ja kuuluu "klik".
Vaikka oma ystäväpiirini ei ole kovinkaan laaja, ovat nämä muutamat ihmiset kultaakin (vai pitäisikö sanoa bensaa?) arvokkaampia elämässäni. Tässäkään tapauksessa määrä ei millään voisi korvata tätä ensiluokkaista laatua.
Viime viikonloppuna sain viettää yhtä elämäni tunteikkaimmista ja ihanimmista viikonlopuista. Tapasin laittoman pitkän tauon jälkeen rakkaan lapsuudenystäväni. Emme olleet pitäneet minkäänlaista yhteyttä liki 15:een vuoteen ja löysimmekin toisemme sattuman kautta, yhteisen lapsuudenystävämme kautta. Nämä kaksi sattuivat ihan puhtaasti olemaan vahingossa samassa tapahtumassa Helsingissä eräänä lauantai-iltana. Sanoisin, että kyseisestä illasta lähti uusi startti ystävyydellemme pitkän tauon jälkeen, mutta ei.
Kyseessä ei ollut minkäänlainen startti vaan tuntui, että jatkoimme siitä mihin olimme viimeksikin jääneet. Olimme edelleen se sama tyttötrio, jotka tapasivat 90-luvun alussa. Vietimme koko viikonlopun ystäväni vanhempien ihanassa omakotitalossa, joka oli ainoastaan meidän kolmen käytössä.
Juttua oli niin paljon kerrottavana ettemme malttaneet tehdä mitään muuta kuin istua alas, puhua, puhua, puhua ja puhua.
Oli hauskaa ja tietyllä tapaa hämmentävää nähdä kuinka samankaltaisiksi olimme kasvaneet, vaikka olimme eläneet täysin erillämme toisistamme. Fiilikset olivat niin aidot, että sain kokea ensimmäistä kertaa elämässäni miltä tuntuu omistaa siskoja.
Puhumattakaan loistavan viikonloppumme emännästä, joka oli ehkä huomaavaisin koskaan.
Ikimuistoinen (ja aivan liian lyhyt) viikonloppumme sisälsi chocolate cupcakeja, paljon jätskiä, Finrexiniä, hunajaa, teetä, C-vitamiinia appelsiineista (ai miten niin joku oli kipeänä?), ravintolaillallisen, paljon naurua, lapsuuden valokuvia ja videoita, aamuun valvomista, baarireissun ja shoppailua ostarilla.
Kiitos ihanat tytöt, I love you more than cupcakes!
Haluaisin mielelläni kuulla myös muiden kokemuksia elämän tärkeimmistä ihmissuhteista.
Loppuun vielä paljon mieltämme askarruttanut asia. Auttaako kurkkukipuun lämmin, kuten hunajatee vaiko kylmä jätski?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti