Clap along if you feel like happiness is the truth

Pysähdyttekö koskaan ajattelemaan elämäänne juuri sillä hetkellä?

Ihmisiä, tilanteita, asuinpaikkaanne ja työpaikkaa...

Oletteko siinä tilanteessa, jossa halusittekin olla esimerkiksi viisi tai kymmenen vuotta sitten?

Douglas Adamsia lainaten: I may not have gone where I intended to go, but I think I have ended up where I needed to be.

Harvemmin elämässä kaikki sujuu suunnitellusti, mutta löytyykö lukijoiden seasta myös niitä joilla kaikki on mennyt suunnitellusti?

Miltä se tuntuu?

Muistan erään keskustelun opiskeluaikaisen ystäväni kanssa muutaman vuoden takaa.

Ajelimme ysitietä pitkin takaisin Turkuun, kun hän kertoi ettei halua jäädä perheensä omistaman yrityksen palvelukseen.

Meidän kaikkien mielestä oli supercoolia, että kaiken laman, synkkien ennusteiden, yt-neuvottelujen, Aasiaa ravistelleiden maanjäristysten sekä Seppo Rädyn ja Hilkka Ahteen oikeudenkäyntien keskellä yhdellä meistä oli työpaikka.

"Te tulette valmistumaan keskellä lamaa. Turha hakea haluamaansa, ottakaa mitä annetaan" olivat ensimmäiset ja ainoat sanat, jotka muistan opiskeluajoilta.
Ja tämä yksi tuotepäälliköksi ylennetty ystäväni ei halunnut jäädä perheyrityksensä palvelukseen.
En voinut muuta kuin ihmetellä ääneen, kunnes sain vastauksen: "olen jo nähnyt tämän matkan kertaalleen isäni kulkemana. Jos päättäisin kulkea saman polun, ei mulla olisi mitään jännittämistä tai uutta nähtävää elämässä" sanoi parikymppinen mieshenkilö.
Never thought about it that way!
En ollut aiemmin keskittynyt nauttimaan elämän yllätyksellisyydestä, olin lähinnä pelännyt sitä puolta elämässä.

 

Entä jos jonain päivänä tajuat, että kaikki on ollut yhtä suurta illuusiota?

Olen ollut syvällisten kysymysten äärellä talvisena sunnuntaina.
Muutaman kuluneen innokkaan Elixia-päivän jälkeen mukaan tarttui armoton päänsärky, joka ei meinaa hellittää. Olen yrittänyt lahjoa sitä kaikin keinoin lähtemään pääni sisältä jyskyttämästä, mutta - kuten terroristien - päänsäryn kanssa ei myös tulisi neuvotella. Suhteeni särkylääkkeisiin on hyvin kylmä, etäinen ja olematon. Hyvin harvoin hellin mahalaukkuani Pohjois-Korealaiseen tapaan ja siksi olen päättänyt olla ottamatta särkylääkkeitä tänäänkään.
Ei väkisin, mutta väsyttämällä.

Kaikesta loputtomasta syvällisyydestä mieleeni tulikin haastaa teidät lukijat kirjoittamaan itsellenne kirje. That's right, you heard me!
Kirjoittakaa tulevalle itsellenne, tietyn ajanjakson päähän kirje, jossa pohditte tämänhetkistä elämäänne ja asemaanne. Missä haluaisitte olla kyseisen ajanjakson esim. viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?
Kirjoittakaa kirjeeseen lyhyen aikavälin tavoitteistanne, haaveista ja unelmista.
Olen kerran aikaisemmin kirjoittanut itselleni tällaisen kirjeen. Voi mikä riemu siitä repesi, kun sain muutaman vuoden myöhemmin lukea kirjoittamani kirjeen.
Jos voisin, neuvoisin nuorta Rosea olemaan vähemmän mustavalkoinen ja kyyninen, katsomaan maailmaa eri näkökulmista, olemaan enemmän armollinen itselle ja lempeämpi muille.


Loppuillasta raivoisan siivouksen päätteeksi otin lämpimän suihkun. Käperryin sohvalle viltin alle, kaikkien sohvatyynyjen sekaan, (joita olin pöyhinyt rakkaudella enkä suinkaan heitellyt), heitin isoimmat kuulokkeeni korville ja kaivoin Tuomas Kyrön kirjan Kerjäläinen ja jänis esiin.
Upposin hyvin todelliseen tarinaan, joka kertoo kerjäläisten arkipäiväisistä, karuista oloista (pisteet Tuomakselle siitä, että näinkin hurjaan aiheeseen on saatu huumoria sekaan!), ja poistin tietoisesti kaiken henkisen olemassaoloni maailmasta, jota joku onneton, kapitalismin orja eli omaan elämäänsä kyllästynt keski-ikäinen perheen isä saattaa todellisuudeksi kutsua.
Viimeiset ajatukset ennen nukahtamista ja särkevän pääni notkumista vasten sohvan käsinojaa meni jotenkin näin:

All photos via Weheartit.